Vuoden 2023 parhaat paikallislehtijutut palkittiin
16.11.2023Vuoden paikallislehtijuttu -kilpailun ykkössarjassa arvioitiin tekstin, kuvan ja taiton kokonaisuutta. Sarjan voitti Raahen Seudussa julkaistu juttu Vihreää rautaa tonni tunnissa (teksti Sari Jaatinen, kuvat Vesa Joensuu, taitto Maarit Lohtander). Suorastaan avantgardistinen taitto sopii aiheeseen yllättävän hyvin ja ylentää tavanomaisen kuvamateriaalin loistokkaaksi. Sille on harvoin perusteita, että taitto nousee uutislehdessä pääosaan, mutta tämä todella erottui joukosta.
Sarjassa toiseksi sijoittui Loimaan Lehdessä julkaistu juttu Tilaa vaikka mihin (teksti ja kuvat Kati Uusitalo, taitto Mari Knuutila), joka on yksinkertainen ja selkeä mutta todella visuaalinen sivu. Kolmanneksi tuli Koillissanomissa julkaistu juttu Yhä kädet savessa (teksti Erkki Ahola, kuvat Kaisa Vänskä ja Erkki Ahola), jonka kuvissa on katetta otsikolle: päähenkilön kanssa todella mennään töihin aamukuudelta.
Tuomarina toimi Helsingin Sanomien Art Director Tuomas Jääskeläinen.
Vuoden paikallislehtijuttu -kilpailun kakkossarjassa kilpailtiin tekstin voimalla. Sarjan voitti Anssi Tapio Luoteis-Lapissa julkaistulla jutullaan Isä lähti yli 90 vuotta sitten. Hienosti kerrotussa tarinassa liikutaan halki vuosikymmenten, ja yhden perheen tarina kietoutuu Suomen ja sen suuren naapurin historiaan. Toimittaja yhdistää taitavasti päähenkilönsä haastattelun lähdekirjallisuuteen, arkistotietoihin ja vanhoihin kuulopuheisiin. Luotettavuuspohdintojen kautta avautuu näkymä siihen, millaisessa epävarmuudessa ihmiset joutuvat elämään suurten myllerrysten keskellä, ja millaisen perinnön epätietoisuus jälkipolville jättää. Tässä jutussa teksti soljuu mukaansa tempaavana ja pitää otteessaan.
Sarjan toisen palkinnon sai Alasatakunnan Pia Mattila-Lonka jutullaan Vuodet surun läpi, jonka rankka aihe, samaan perheeseen kahdesti iskenyt puolison ja äidin kuolema, on käsitelty tyylikkäästi, ja jutusta tulee valoisa olo. Kolmanneksi sijoittui Pogostan Sanomien Jyrki Pönkkä jutullaan Mikä mies on Mujunen?, joka tempaa mukaansa jo otsikollaan ja osoittaa, että on oma taitonsa välittää tarinat tekstin kautta lukijoille.
Paikallislehtijuttukilpailun kakkossarjan tuomaroi Karjalan Heilin toimittaja Aimo Salonen.
Vuoden paikallislehtijuttu -kilpailun kahteen sarjaan osallistui yhteensä 139 juttua. Uutismedian liitto palkitsi parhaat paikallislehtijutut Suurilla Lehtipäivillä Helsingissä 16.11.2023.
Lisätiedot
Ilona Hannikainen, järjestöpäällikkö, Uutismedian liitto
ilona.hannikainen@uutismediat.fi, p. 040 775 5045
Palkintoperustelut
Vuoden paikallislehtijuttu 2023
Sarja 1 (tekstin, kuvan ja taiton kokonaisuus)
1. Raahen Seutu: Vihreää rautaa tonni tunnissa (30.11.2022)
teksti: Sari Jaatinen, kuvat: Vesa Joensuu, taitto: Maarit Lohtander
Suorastaan avantgardistinen taitto sopii aiheeseen yllättävän hyvin ja ylentää tavanomaisen kuvamateriaalin loistokkaaksi. Sille on harvoin perusteita, että taitto nousee uutislehdessä pääosaan, mutta käytyäni läpi yli 70 paikallislehtien taittoa, tämä todella erottui joukosta.
2. Loimaan Lehti: Tilaa vaikka mihin (11.5.2023)
teksti ja kuvat: Kati Uusitalo, taitto: Mari Knuutila
Yksinkertainen ja selkeä mutta todella visuaalinen sivu. Pieni karttagrafiikka on huolellisesti asemoitu. Aikakauslehdissä tämä on arkipäivää mutta tabloidissa edelleen säväyttää.
3. Koillissanomat: Yhä kädet savessa (30.11.2022)
teksti: Erkki Ahola, kuvat: Kaisa Vänskä ja Erkki Ahola
Melko tavanomaisen henkilörepparin nostaa palkintopallille se, että kuvissa on katetta otsikolle: Päähenkilön kanssa todella mennään töihin aamukuudelta. Kansikuva on klassisen kaunis potretti.
Vuoden paikallislehtijuttu 2023
Sarja 2 (teksti)
1. Anssi Tapio, Luoteis-Lappi: Isä lähti yli 90 vuotta sitten (31.5.2023)
Hienosti kerrottu tarina, jossa liikutaan halki vuosikymmenten, ja jossa yhden perheen tarina kietoutuu Suomen ja sen suuren naapurin historiaan. Jo alku on kuin hyvästä romaanista. Noin vuonna 1960 kulkumies tulee miestä ja hänen tytärtään vastaan, ja myöhemmin kylällä pohdittiin, oliko kulkumies kohtaamansa miehen isä, joka katosi 1931.
Toimittaja yhdistää taitavasti päähenkilönsä haastattelun lähdekirjallisuuteen, arkistotietoihin ja vanhoihin kuulopuheisiin, joiden paikkansa pitävyyttä ei voi tietää. Tietyt asiat ovat, ehkä, faktaa – kuten vaikkapa se, että arkistotietojen mukaan 94-vuotiaan miehen Neuvostoliittoon kadonneen isän maine oli puhdistettu 1980-luvun rehabilitoinneissa, ja se herättää lisää kysymyksiä, joihin ei ole löytynyt vastausta. Miksi Arkangeliin pakkokomennetun miehen maine palautettiin? Monesti rehabilitointi tehtiin omaisten vaatimuksesta. Oliko mies perustanut jossakin vaiheessa perheen Neuvostoliitossa? Kuinka luotettavia arkistoistakaan löytyneet tiedot ovat? Niitä kun on päätynyt arkistoihin niin monin tavoin. Luotettavuuspohdintojen kautta avautuu näkymä siihen, millaisessa epävarmuudessa ihmiset joutuvat elämään suurten myllerrysten keskellä, ja millaisen perinnön epätietoisuus jälkipolville jättää.
Toimittaja on perehtynyt aiheeseensa poikkeuksellisen hyvin ja tehnyt poikkeuksellisen laajan taustatyön. Valtavan aineiston keskellä pää voisi mennä tukkoon ja kirjoittaminen takkuilla, mutta tässä jutussa teksti soljuu mukaansa tempaavana ja pitää otteessaan.
2. Pia Mattila-Lonka, Alasatakunta: Vuodet surun läpi (22.12.2022)
Rankka aihe, samaan perheeseen kahdesti iskenyt puolison ja äidin kuolema, on käsitelty tyylikkäästi. Halpaan tunteisiin vetoamiseen ei ole sorruttu, ja juuri siksi lukijan silmät kostuvat. Julkaisuajankohta 22. joulukuuta lisää aiheen merkittävyyttä. Kuten toimittaja omassa kommentissaan toteaa: tänäkin jouluna moni viettää juhlapyhää surun kanssa.
Juttu on hyvin pohjustettu. Kahdesti leskeksi jäänyt mies ja hänen nuorin tyttärensä ovat toimittajan seurassa samassa tilassa, ja vanhemmat lapset, muualle jo muuttaneet, ovat haastattelussa etäyhteyksien kautta. Surusta puhutaan, siitäkin, kuinka eri tavoin sisarukset ovat käsitelleet äidin kuolemaa, mutta samalla muisteluissa nousee esiin elämä. Oman äitinsä menettänyt vanhempi tytär kertoo, kuinka hän oli isänsä uudesta rakkaudesta innoissaan – kuinka ihanaa oli, kun taloon tuli nuori nainen, ja kuinka onnellista oli saada toivottu pikkusisko.
Toimittajalla ilmiselvästi on herkkyyttä aistia tilanteita ja päästä lähelle haastateltavia. Jutusta tulee sittenkin valoisa olo. Surun ja menetyksenkin jälkeen elämä jatkuu, ja jonain päivänä menetyksistään riittävästi toipunut ehkä pystyy olemaan muiden saman kohtalon kokeneiden tukena.
3. Jyrki Pönkkä, Pogostan Sanomat: Mikä mies on Mujunen? (2.6.2022)
Juttu tempaa mukaansa jo otsikollaan, joka yhdessä kylätieltä otetun kuva kanssa herättää uteliaisuuden. Tilanteeseen mennään kuin elokuvan alkukohtauksessa: mikä mies todellakin on tämä Heinävaaran vanhaa raittia pärekorin ja koiran kanssa taplaava mies, jota ei voi olla huomaamatta?
Persoonallisen näköisiä ihmisiähän suomalaisilla kyläteillä astelee siellä täällä, mutta harva meistä uskaltautuu kysymään, että mikä mies/nainen, minne matka. Nyt toimittaja tekee sen puolestamme. Kulkija osoittautuu kiinnostavaksi persoonaksi myös tarinointinsa perusteella, ja tarinointiinhan hän heittäytyy mielellään: ”Ketään en ole ajanut pois, vaan kyllä minun juttusille on saanut ja saa tulla jatkossakin.” Tekstistä tulee tunne, että jonkin sortin hengenheimolaisia toimittajan ja Mujusen täytyy olla. Kuka tahansahan nauttii hyvän tarinankertojan kuuntelusta, mutta oma taitonsa on välittää tarinat tekstin kautta lukijoille.
Lempinimi Mujunen on seurannut miestä niin kauan, että jopa hänen mummonsa käytti sitä. Niinpä jutun lopetuksessa on oma hienoutensa: ”Tiesitkö muuten, että Mujusen oikea nimi on Jarno Saukkonen?”